Olen Mari Pulkkinen, surun sekatyöläinen ja suremisen taidon kouluttaja. Jälki jää on yritykseni ymmärtää ja sanoittaa sitä, mikä pakenee kieltä ja ilmauksia.
Puhun, kirjoitan ja konsultoin kuolemansurusta. Kuulijoitani ja lukijoitani ovat niin surevat kuin heitä työssään kohtaavat. Erityisalaani ovat muuttuvat käsitykset surusta, menetys kokemuksena sekä surevan kohtaaminen. Tarjoan tietoa ja tukea myös tilanteissa, joissa suru on tullut työyhteisöön ja kerron, miten surusta viestitään puhuttelevasti.
Haluan olla synnyttämässä inhimillistä hyvän surun kulttuuria, jossa suremisella on itseisarvo.
VÄITÖSKIRJA
Kuolemansuru ymmärretään usein kutsumattomaksi vieraaksi – häiriköksi, joka keskeyttää eletyn arjen hetkellisesti. Surusta pyritään eroon ja yli sen sijaan, että se miellettäisiin osaksi ihmisenä olemisen syvintä, joskaan ei aina keveintä, olemusta. Läheisen menettäminen voidaan tulkita häiriötilan sijaan ihmistä kokonaisvaltaisesti koskettavaksi kokemukseksi: se on enemmän kuin normaali reaktio menetykseen.
Salattu, suoritettu ja sanaton suru piirtää kuvan usein näkymättömiin jäävästä, joskus puurretustakin surusta, joka pakenee kieltä ja sanallisia ilmauksia. Kokemukseksi tulkittu menetys näyttäytyy elämäntapahtumana: aina ainutkertaisena ja monia merkityksiä kantavana. Kokemus ei mene ohi, eikä siitä tarvitse selvitä tai toipua. Suru jättää aina jälkensä – toisinaan höyhenenkevyet, usein syvälle koko elämänkulkuun piirtyvät.
Helsingin yliopisto, humanistinen tiedekunta 2016
420s. Unigrafia.